Mini-Blogi

Hyvää uu….

….tai no, unohtakaa. Minähän en sitä toivotusta sano. Uusivuosi nimittäin sattuu olemaan koko vuoden turhin päivä. Ensinnäkin en näe mitään erikoista siinä että vuosi vaihtuu. Seuraava päivä on sitten taas ihan normaali päivä ja ollaan kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi sitten on se krapula joka ilmoittaa eilisestä ryyppäämisestä.

Speaking of ryyppääminen, tämä on vain yksi päivä lisää jolloin PITÄÄ ryypätä. Rahaa siis menee ei pelkästään raketteihin jotka ammutaan taivaantuuliin ja siinä sitten sadan euron ostoksista on iloa minuutiksi, vaan myös siihen pakolliseen ryyppäämiseen. Miksei suomalaiset osaa koskaan pitää hauskaa ilman ryyppäämistä? Jouluna ryypätään, uutenavuotena ryypätään, juhannuksena ryypätään, vappuna ryypätään, pääsiäisenkäin saatetaan ryypätä, syntymäpäivillä ryypätään… Unohdinko vielä jonkun päivän?

Ja uudenvuodenlupaukset… kuka oikeasti pitää lupauksensa? Ehkä yksi sadasta, ellei lupaus sitten ole tyyliin “Otan valokuvan itsestäni.” tai joku muu joka ei oikeasti vaadi minkäänlaista panosta.

Avainsanat: alkoholi, pipe bomb, uusivuosi

Joulu on taas, joulu on taas…

…kattilat täynnä viinaa. Eiku miten se nyt meni?

Tosiaan, se olisi jouluaatto taas. How do I feel? Meh, normipäivä. Joulussa ei oikeasti ole sitten yläasteen varhaisvuosien ollut niin minkäänlaista tunnelmaa. None, zilch, zippo, nada, bupkus.

Jos nyt oikeasti miettii, nuorempana oli aina se jännä odotuksen tunne. Paketit kuusen alla ja ei malttanut pitää näppejä erossa niistä. Sitten se alkoi mennä siihen ettei tiennyt mitä pyytäisi edes lahjaksi ja pyysi vain pari pikkuasiaa, ja lopulta oltiin jo siinä pisteessä ettei lahjoja pyydetty ollenkaan. Ja lahjoihin reagoiminenkin on ollut jo pitkään erilaista kuin ennen. Otetaan nyt vaikka esimerkkinä tämän vuoden etukäteen saatu lahja, joka oli “unityynyt”. Miten olisin reagoinut viisi vuotta sitten? “Voi vittu, joku tyyny. Huoh.” Miten reagoin nyt? “JES! VIHDOINKIN HYVÄ TYYNY!” Kuten eräällä viisaalla piirroshahmolla oli tapana sanoa, “Maailma muuttuu, niin minäkin.” Se on tosiaan tullut nähtyä tässä vuosien varrella. Nykyään joulun kohokohta on se että se on ohi. Ja lihapullat. Voi herranjumala kun minä rakastan kotitekoisia lihapullia!

Mutta on yksi asia joka saa vielä hymyn huulille ja mielen lämpimäksi näin vanhempanakin jouluna. Kyseessähän toki on se kun katselee suvun nuorimpia jäseniä avaamassa lahjoja innoissaan. Siinä ei pelkästään tule hyvä mieli kun näkee lapset iloisina, mutta myös muistuu mieleen se kun itse oli samassa tilanteessa; pieni ja iloinen jo pelkästään siitä pakettien avaamisen tuottamasta tunnelmasta. Silloin vaikka ei olisi malttanut olla avaamatta lahjoja, oli niitä silti vähän aikaa pidettävä kädessään ja koitettava arvata mitä ne voisivat pitää sisällään. Ja sitten kun ne avasi, ei sillä oikeastaan ollut väliä oliko sisällä jotain mitä oli hartaasti toivonut vai ei. Kaikki kelpasi jokatapauksessa. Ja totta puhuakseni, ei pienenäkään koskaan tullut mitään mahdottomuuksia pyydeltyä. Ainahan niitä lelulehtiä tuli selailtua sillä mielellä, että haluaisi joka toisen lelun mutta jo silloin tajusi ettei raha kasva puussa ja pyysi vain pari niistä.

Ja nyt kun on otettu lapsuus puheeksi, sain lahjaksi siskoltani tuollaisen Kinder-paketin. Se mistä aion tuossa paketissa puhua on itse se klassinen Kinder-muna. Mitä helvettiä? Minun lapsuudessani munan paperit piti väkisin repiä auki ja oli hyvä jos sen sai ehjänä pysymään. Nyt siinä on kaksi osaa ja siitä voi sitten kivasti vaan nostaa kannen pois. Muna sentään on pysynyt samana (lukuunottamatta sitä yhtä vaihetta jossa se oli osittain ulkopuoleltakin valkoinen), josta ei siis valittamista ole. Mutta mitä löytyy sisältä? Tuo saatanan keltainen kusipää, jonka avaamiseen menee vähintään minuut….. ainiin. Se oli sitä minun lapsuuttani taas. Tässä kun otat tuosta härväkkeestä kiinni niin se aukeaa jo melkein automaattisesti ja nuo osat on vielä kiinnitetty toisiinsa jotta toinen puolikas ei vaan missään nimessä pääsisi hukkumaan. Kaikkihan nämä turhat pikkumunat säilyttää totta tosiaan. Mutta se kaikista ärsyttävin löytyi vielä sisemmältä. Tämä saa minut toivomaan jopa sitä kaikkien vihaamaa yllätystä joka oli 2/3:ssa kaikista Kindereistä… palapeliä. Tällä kertaa yllätys nimittäin oli ihan über-vaikea…. kolmessa sekunnissa ilman ohjetta koottava sarvikuono. Ja sarvikuono tietysti näyttää melko pitkälti aidolta. Mitä tästä siis voimme päätellä? Nykyajan lapsille ei kelpaa mikään mikä ei ole mahdollisimman aidon näköistä ja simppeliä. Samaahan kertoo jo nykynuorison pelimaku; Call of Duty ja tuhannet saman kaltaiset paskat.

Mutta oli joulumieltä tai ei, teille normaaleille kuolevaisille hyvää joulua, Jeesukselle hyvää syntymäpäivää ja ihan tasavertaisuuden nimissä:

Avainsanat: hanukka, Jeesus, joulu, Kinder, pipe bomb

Newsflash: Bussipysäkit on keksitty!

Sinä joka luet tätä. Jep, sinä juuri! Kuvittele seuraavanlainen tilanne: Olet herännyt kuudelta aamulla, jotta ehtisit koulubussiin. On synkkää, on liukasta, on sumuista. Istut bussissa väsyneenä, matka kestää vielä puolisen tuntia. Tässä vaiheessa on hyvä tilaisuus pistää lihakset rennoksi ja sulkea silmät, nähdä unia tulevasta joulusta tai mistä nyt ikinä sitten uneksiikaan. Ja juuri kun olet saamassa unen päästä kiinni………..
Bussi jarruttaa ja sinä heräät katsellen hätääntyneenä ympärillesi, vain nähdäksesi että tien vieressä seisoo joku saatanan mustaan minkkiturkkiin pukeutunut ylimeikattu kusipää-ämmä. Kyseinen nainen sitten astuu bussiin sisään ja maksaa matkansa kiltisti. Sitten hän istuu etupenkkiin ja aina kun joku astuu bussiin sisään, tämä nainen katsoo heitä maailman ylimielisin ilme kasvoillaan. Eikä siinä vielä kaikki… sama vitun persläpi tuli sitten illalla paluubussiin. Ja TIETYSTI hän vaati että bussikuski jättää hänet nimenomaan siihen saatanan tienhaaraan josta hän pääsee suoraan kävelemään omalle kotiovellensa. Huvittavintahan tässä tarinassa on että lähin bussipysäkki sijaitsee kyseisestä paikasta SADAN METRIN PÄÄSSÄ. Onko laiskuudella/snobiudella enää mitään rajaa? Terveisin joka aamu pari kilometriä pysäkille kävelevä. Ja btw, sama meno on jatkunut jo viikon. Ja aina se pimeässä metsässä musta turkki päällään seisova nainen yllättää kuskin. Joka…. vitun….. ikinen…. kerta. Minä henkilökohtaisesti ajaisin ohi jos olisin kuski.

Ja jos luulette että tämä on ainoa tapaus…. ei suinkaan! Viime vuonnahan tuon kyseisen perinteen aloitti tämän saman naisen poika. Ja sen lisäksi että hän ei viitsinyt kävellä sataa metriä pysäkiltä kotiin, hän oli aina ihan helvetin kusipää kuskia kohtaan. Hänen tapauksessaan ainakin olisin ajanut ohi joka kerta.

Ja nyt kun on yksi aihe käsitelty ja päästy valituksen makuun, enkä halua että tämä postaus jää näin lyhyeksi, voisin puhua eräästä vähän vanhemmasta tapauksesta. Ennen kun aloin opiskella audiovisuaalista viestintää, vietin puoli vuotta datanomiopinnoissa. Tuona aikana kuuli niin paljon kaikkea hyvää eräästä pizzeriasta, joka on nimeltään Deniss. Kuulin tämän tyylisiä lauseita: “Denissin pizzat on MAAILMAN PARHAITA!” ja “Ne Denissin pizzat on aivan loistavia!” …. Ja vitut! Tuosta hetkestä fast forward kaksi vuotta eteenpäin, olen Forssassa nälkäisenä ja bussi lähtee puolentoista tunnin päästä. Totean että voisin käydä siellä Denississä tsekkaamassa että mikä on meininki. Ensimmäinen ikävä asia tällaiselle ei-paprikan-ystävälle, jokaisesta annoksesta löytyy paprikaa. Ajattelin kuitenkin ettei paprika nyt niin pahaa ole ettei sitä paria palaa kestäisi. Tilasin sitten (huomioikaa virallinen nimi) BOLOGNESE pizzan. Mitä sain? Kerrotaan nyt se pienempi paha ensin. Sain pizzan, joka näyttää ja maistuu pakastealtaasta ostettavalta pizzalta. Huonoimmalta laadulta. Eikä se vielä niin paha ole, mutta sain pizzan josta sai hakemalla hakea jauhelihaa. Pizzan jossa oli enemmän paprikaa ja pikkurillin pään kokoisia sipulikuutioita (VIHAAN SIPULIA), kuin jauhelihaa jota oli pari pientä palaa jossain siellä juuston seassa. Ja pakastepizza-pointtiin vielä sen verran…. olen oikeasti ostanut kaupasta saman näköisen, makuisen ja kokoisen pizzan puolet halvemmalla.

Ja angsti jatkuu. Sort of. Kuulin eilen että eräs opettaja entiseltä ala-asteeltani menee eläkkeelle tämän vuoden loputtua. Ja sen kuultuani aloin mietiskellä. Olen 19-vuotias. Kyseinen opettaja alkoi opettaa minua 12 vuotta sitten. Mihin helvettiin nämä vuodet on mennyt?

Lopuksi vielä selventääkseni kuinka vastenmielisen pizzan sain Forssan Denississä, tässä kuvassa on jotain jota pistäisin mielummin suuhuni kuin kyseistä pizzaa:

Avainsanat: bussi, Deniss, pipe bomb, pizza, rich bitch, vanheneminen, vitutus

MinimiMaxin kehityskaari osa 1: Tuiskusta Maideniin

Koska meni vähän mönkään tuo edellinen yritys kertoa itsestäni, päätin etten ainakaan vielä kerro itsestäni suoraan vaan pikemminkin aina sillointällöin kirjoitan tällaisia itseni kehittymisestä tietyissä asioissa. Ensimmäisellä kerralla vuorossa musiikki, jossa on menty Antti Tuiskusta, kiertäen välillä John Cenassa, Iron Maideniin. Aloitan siis sieltä saakka mistä nyt muistan ja tuon esiin vähintään ne eniten minuun vaikuttaneet seikat ja ihmiset.

Ihan näin yleisesti voin sanoa musiikkimaustani sen verran että en luokittele itseäni minkään tietyn genren faniksi, enkä tosiaankaan kuuntele sitä mikä on “in”. Minä kuuntelen sellaista musiikkia joka kuulostaa omaan korvaan hyvältä, oli se sitten rokkia, heviä, räppiä tai vaikka lastenlauluja. Kuitenkin saatan joskus kuulostaa hyvin valikoivalta ja sanoa esim. räppiä ja teknoa paskaksi. Se ei johdu siitä että olen kerran kuullut molempia ja tuominnut koko musiikkityylin, vaan siitä että olen kuullut niitä tarpeeksi tietääkseni että ne eivät ole minun juttunu. Mutta minun ja räpin suhteesta tulen kertomaan lisää tämän postauksen aikana.

Pienestä asti olen altistunut Yön musiikille, äitini kun on kyseistä yhtyettä kuunnellut 80-luvulta asti. Se siis lienee ensimmäistä musiikkia jota on tullut kuunneltua niin ahkerasti että se on syöpynyt aivoihin ja siitä on pakostikin alkanut tykkäämään. Pienenä tykkäsin siitä vähän “äidiltä salaa”, hyräillen sitä aina piilossa kun hän kuunteli sitä. En kylläkään tiedä miksi tein näin. Mutta Yöhön liittyvää tekstiä tulee vielä myöhemmin, kun vanhemmalla iällä siihen tuli tutustuttua vähän tarkemmin.

Ollessani toisella tai kolmannella luokalla sain synttärilahjaksi tädiltäni Anssi Kelan Nummela-nimisen levyn ja tämän myötä Anssi Kelasta tuli suosikkilaulajani pitkäksi aikaa. Ensimmäisen levyn jälkeen tuli hankittua niin Suuria kuvioita kun Rakkaus on murhaakin, joista molemmista löytyy hyviä biisejä joita tänäkin päivänä vielä kuuntelen. Rakkaus on murhaa-levyn jälkeen alkoi sitten se odottelu että tulisi lisää materiaalia. Viime vuonna sitten sattumalta löysin Spotifystä toissavuonna julkaistun levyn, Aukio, ja päätin katsastaa mitä se sisältää. Ja suuri pettymyshän se oli. Yhtäkään mielekästä biisiä en löytänyt. En sitten johtuiko siitä että koko levy oli aivan erilainen kuin Kelan aikaisempi tuotanto, vai oliko musiikkimakuni tässä välissä ehtinyt muuttua jo niin kriittisesti etten pystynyt arvostamaan tuota levyä. Mutta kuten jo sanoin, vielä tänäkin päivänä kuuntelen noita vanhempia loistokappaleita!

Sitten alkaa se synkkä aika, josta sain kammottavia traumoja kun alkoin muistella niitä aikoja. Kyseessä on tietenkin Idols-kilpailun seuraaminen. Ja kuten jo otsikosta voi päätellä, suosikkini ensimmäisellä kaudella oli none other than Antti freakin’ Tuisku! Hänestä onneksi pääsin yli niinkin nopeasti että ensimmäisen levyn julkaisun jälkeen jätin hänet unholaan. En toki sano että Tuisku on huono laulaja, en suinkaan, hän on yksi ainoista Idolsin kautta julkisuuteen nousseista jotka osaa laulaa. Se musiikkityyli nyt vaan on mitä on… Ei iske enää.

Tähän väliin taisi tulla se, kun serkkuni lähetti minulle mesessä erään biisin ja käski arvata minkä ikäinen laulaja on. En muista mitä arvasin, mutta sen muistan että se meni aika vitusti yläkanttiin. Arvaukseni jälkeen hän nimittäin lähetti kyseisen biisin musiikkivideon ja olin ällikällä lyöty. Sehän oli MINUN IKÄINEN TYTTÖ! Kyseessä oli siis Amy Diamond ja hänen “infamous” What’s in it for me? Eikä siinä vielä kaikki, minä vielä tykästyin hänen ääneensä ja ulkonäköönsä niin paljon että otin selvää kaikesta mitä hänestä nyt tietoa netin syövereistä sattui löytymään. Kaksi levyä häneltäkin tuli hankittua, mutta en tiedä miksi lopetin kokonaan hänen musiikkinsa kuuntelun…  Hyvä laulaja se on vieläkin, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Toinen Idolsista suosikkeihini hetkeksi noussut oli Ari Koivunen. Mutta Koivunen oli hieman pienempi paha, metallimiehenä hän lauloi Idolsissa lähinnä kaikenlaista heviä/rokkia ja rohkaisi minutkin tutustumaan esim. Sonata Arcticaan ja Iron Maideniin. Ja täytyyhän se myöntää, että hänen debyyttialbumillansa oleva Stormwind on ihan menevä kappale ja tykkään siitä vieläkin. Muuten on kyllä koko mies ensimmäisen albuminsa jälkeen jäänyt unholaan Tuiskun tavoin.

Samoihin aikoihin kun Koivunen oli Idolsissa, olin alkanut seurata showpainia ja suosikikseni siellä oli noussut John Cena (kenellä Cena nyt ei olisi ensimmäinen suosikki?). Ja tietystihän minun piti tutustua Cenan musiikkituotantoon. Ja kaikille epätietoisille, se on räppiä. Sekavan tästä tilanteesta teki se, että kuuntelin niin räppiä kuin heviäkin samaan aikaan. Ja varmaan tässä vaiheessa vielä Amy Diamondiakin. Kavereideni keskuudessa oli ainakin äärimmäisen kummallista että pystyi tykkäämään räpistä ja hevistä samanaikaisesti. Tämä oli muuten myös ensimmäinen ja viimeinen kerta kun musiikkimakuni vaikutti pukeutumiseeni. En nyt sentään housujani roikottanut, mutta melkein kaikki muut räppäristereotypiat minusta paistoivat.

Tämän synkän ajan jälkeen musiikkimakuani muutti kriittisesti toinen showpainin vaikuttajista, Chris Jericho ja hänen paluunsa. Hän löysi tiensä suosikikseni ja pakkohan hänenkin musiikkinsa oli tsekata. Eli seuraavaksi vuorossa oli tutustuminen rockbändiin nimeltään Fozzy. Varsinkin showpainipiireissä sanotaan, että kyseisestä bändistä ei voi tykätä kun vain jos on sokea ja kuuro Chris Jericho-fani, mutta minä kyllä olen itse henkilökohtaisesti pitkään pitänyt samantyylisestä musiikista joten miksi en sitten juuri tästä tietystä bändistä voisi tykätä? Kyllä se iskisi vaikka en tietäisi että kuka helvetti Chris Jericho edes on. Varsinkin uusin levy oli varsin mahtavaa kuunneltavaa. Ja kuulemani mukaan yksi viihdyttävimmistä livebändeistä. Voi kun tulisivat nyt Suomeenkin… Niinkin lähellä ovat olleet kun Saksassa, mutta eivät tänne viitsineet pistäytyä. Np. Dingo – Levoton tuhkimo. Hitto, ei sattunut Fozzy kohdalle….

Sitten kävi niin, että pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomaan Yön konserttia livenä. Tässä vaiheessa olin jo “tullut kaapista ulos” ja äitini tiesi että pidän Yöstä ja varsinkin Jussi Hakulisesta jonka esiintyminen kyseisessä konsertissa oli positiivinen yllätys ja koko konsertin kohokohta IMO. Olen kyllä sitä mieltä, että Jussi Hakulinen on Suomen paras sanoittaja ja hän tekee musiikkia sydämellä, tunteella ja saadakseen sanansa kuuluville. Ja vaikka kaikki hänen Yölle tekemät biisinsä loistavia ovatkin, hänen single-levyt vievät silti voiton. Nehän nimenomaan ovat hänen omia biisejään, eikä hän ole tarvinnut kokonaisen yhtyeen suostumusta niihin. Oma mielipide on riittänyt ja se on hyvä niin. Eihän ne muuten olisikaan niin persoonallisia biisejä. Tänäkin vuonna olin Yön 30-vuotiskonsertissa, jossa nähtiin Jussia aivan liian vähän.

Siinäpä ne varmaan oli omaan elämääni eniten vaikuttaneet bändit ja ihmiset musiikin kannalta. Mutta kyllähän sitä paljon muutakin tulee kuunneltua, siksipä näitä ei saa jättää mainitsematta ja saavat omat kunniamaininnat:

Dingo
Rauli “Badding” Somerjoki
Metallica
Iron Maiden
Skillet
Nickelback
M.A. Numminen
Stratovarius
Nightwish (feat. Tarja Turunen)
KISS

Avainsanat: Anssi Kela, Fozzy, Jussi Hakulinen, minä, musiikki, showpaini, Yö

18.12.11 0:48

Nyt kun on muutaman viestin verran vuodatettu verta, hikeä ja kyyneliä, on aika vihdoin kertoa itsestäni. Sillä jos olet toinen niistä harvoista, jotka on lukenut tähän mennessä kaikki merkintäni, et ole silti saanut minusta oikeastaan mitään irti. Siksipä koen velvollisuudekseni (a.k.a en keksinyt tälle päivälle muuta aihetta) antaa teille syventävän oppitunnin MinimiMaxin suurimmista salaisuuksista ja luurangoista (jää)kaapissa.

Ensin ajattelin ottaa tähän sellaisen lähestymistavan, että kerron yksityiskohtaisesti kaiken pikkutiedon…. mutta sitten……..

Olen pahoillani mutta kaikki materiaali mitä tällä välillä on ollut, on tuhoutunut. Siispä tämä blogimerkintä on täysin turha. Mutta onneksi yksi asia saatiin pelastettua ja toivonkin että kaikki vihaiset lukijat katsoisivat tarkkaan tätä kuvaa ja miettisivät että voivatko he olla vihaisia näin hellyyttäville olennoille:

Avainsanat: CM Punk, gallup, minä, salaperäinen tuhoutuminen, tietoa, väsynyttä läppää

Ihmiskunnan saasta

Mitä on ihmiskunnan saasta? Ei, nyt ei ole kyseessä Timo Soini, Johanna Tukiainen, BB-Ernesti, Idols-Jukka, Maajussi-Jussi, Diili-Petteri eikä edes Ismo Laitela. Kaikkihan nämä olisivat hyviä kandidaatteja, mutta tämän blogikirjoituksen aiheena on kuitenkin paskanpuhujat. Ja nimenomaan selän takana tätä kyseistä hommaa harrastavat. Tarkoituksena ei nyt ole puhua yleisesti tästä aiheesta, vaan nimenomaan oman kaveripiirini tapahtumista tämän viikon, tarkemmin sanottuna eilisen ja tämän päivän, aikana.

Jos nyt säästän teidät kaikki kaksi lukijaa tarkemmilta yksityiskohdilta koska a) en jaksa selittää koko tarinaa, b) se ei ole niinkään olennaista. Mutta tämä skipattu alkutarina nyt johti siihen että meillä oli koulussa koko luokan yhteinen projekti jonka eri osa-alueet jaettiin ryhmille, joista yksi oli kokonaan poissa joka tietysti rajoittaa kokonaisprojektin etenemistä. Olemme siinä tilanteessa, että tunti sitten kyseisestä ryhmästä oli kaksi henkilöä paikalla mutta he lähtivät pois koulupäivän. Tässä välissä lienee hyvä mainita että olen ihan kohtalaisen hyvissä väleissä koko luokkani kanssa, mutta erityisesti näiden kahden jotka nyt olivat lähteneet kesken päivän.

Noh, tästä päästään sitten luokalleni tyypilliseen ylireagointiin. Onhan se nyt niin vitun kamalaa että kaksi ihmistä lintsaa, että koko loppupäivä, noin neljä tuntia, pitää puida kaikki kyseisten henkilöiden epäkohdat esiin….. jälleen kerran. Se tuntuu olevan luokkani perinne että kun joku on poissa, hän saa kaiken paskan niskaansa ja paikalla ollessaan heille vaan hymyillään nätisti ja ollaan niin olevinaan kaveria. Ties mitä kaikkea ne minustakin puhuu jos olen poissa koulusta… Mutta tällä kertaa se meni jo vähän liiallisuuksiin. Koulussamme kun on jonkun aikaa sitten käynyt sellainen tilanne että yön aikana on muutama laite kadonnut rakennuksesta. Tiettyjen olosuhteiden vuoksi pari luokan neropattia päättelivät että toinen näistä poissaolijoista olisi varkauksien takana. Mm. “äkillinen rahan saanti” ALLE SATA EUROA maksavan objektiivin ostamiseen on mukamas pätevä peruste tälle. Itse en tähän keskusteluun tahtonut osallistua millään lailla, koska en halua rikkoa välejäni muihin. Nimittäin jos olisin suuni avannut, se olisi todennäköisesti tapahtunut. Olen jo ala-asteella ollut se ihminen joka siirtyi “massan joukosta” sen yhden syrjityn puolelle ja sen jälkeen oli kaksi syrjittyä. Siksi kaikissa riitatilanteissa pyrin pysymään mahdollisimman neutraalina ja pidän turpani kiinni.

Vittumaista tässä touhussa sitten taas on se, että minä tiedän faktoja joita muut eivät välttämättä tiedä. Toin yhden niistä ilmi ja sain jo siinä vaiheessa aikalailla lokaa niskaani. Rehellisesti sanottuna en missään nimessä halua tulla leimatuksi kummankaan puoleiseksi asiassa, joka ei oikeasti minulle kuulu pätkääkään. Siksi olen myös aina pitänyt omana tietonani kaikki selän takana puhutut asiat… tähän päivään asti. Tänään nimittäin opettajamme jutteli näiden poissaolleiden kanssa metelistä joka eilen nousi. Ja sitten koulun jälkeen he, tietäen että minä olen asiassa puolueeton, tulivat kysymään minulta että mitä eilen tarkalleenottaen tapahtui. Ja minähän kerroin. En tietenkään yksityiskohtaisesti, mutta kerroin pääpiirteittäin että mitä asioita kyseinen metelin nostaminen käsitteli. Ja vaikka sanoinkin hyvin vähän, tuntuu että sanoin liikaa. Tiedän kyllä, etteivät he suinpäin mene huutamaan niille jotka mainitsin nimeltä heistä paskaa puhuneen mutta silti tuntuu siltä että saatoin mahdollisesti aiheuttaa turhia konflikteja lähitulevaisuuteen.

Mutta kai tästäkin nyt selvitään, on sitä pahempiinkin tilanteisiin jouduttu. Toivon vaan ettei tästä nyt syty mitään ylisuurta sotaa luokan kesken, nimittäin niitä on tässä parin vuoden sisällä nähty omaan makuuni ihan tarpeeksi… näin riitatilanteita vihaavana ihmisenä.

Ja nyt kun tämä on saatu pois sydämeltä, huomenna saa rentoutua (vapaapäivä!) ja ehkä tulee vähän leppoisampaa tekstiä. Siihen asti, näkemiin ja nukkukaa hyvin lapsoset!

Avainsanat: ihmiskunnan saasta, juoruilu, lintsaaminen, paskanpuhuminen, perättömät puheet, riita, syyttäminen

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Sitä on vain hetki jäljellä, ammattikoulun viimeistä vuotta nimittäin. Opiskelen siis Forssassa audiovisuaalsita viestintää ja tänään koulussa hieman jutusteltiin siitä, että mitäs sitten kun tämä on ohi?

Mutta ennen kuin syvennyn enemmän tulevaisuudensuunnitelmiin, katsotaanpas mitä koulun puolesta vielä olisi suoritettavana. Ensimmäiseltä ja toiselta vuodelta on jäänyt muutama tunti liikuntaa korvattavaksi ja terveystiedosta koe tekemättä. Siinä on ne helpot asiat. Sitten päästään siihen, että päättötyö pitäisi saada valmiiksi. Media-alallahan tuo päättötyö voi olla vaikka kuinka monipuolinen ja itse päätin lähteä niinkin helpolle tielle, kun lyhytelokuvan tekeminen. Ja nyt kun on muutama kuukausi jäljellä ja yhtäkään kokonaista kohtausta elokuvasta ei olla saatu kuvattua, ja se pitäisi joskus saada editoituakin, alkaa pikkuhiljaa kaduttaa tämä valinta. Ainoa vaihtoehto jonka näen, olisi se että teenkin elokuvalle vain trailerin. Kokonaista tarinaa nimittäin en saa mitenkään enää kasaan ja liikaa pätkimällä elokuvan kulku ei olisi enää looginen.

Toinen suurempi asia joka pitäisi vielä hoitaa, on viimeinen työssäoppiminen. Ja työssäoppimispaikan etsiminen se vasta tuskaa onkin. Viime kerrallakin otin yhteyttä KAIKKIIN lähiympäristön videotyöhön liittyviin firmoihin. Yhteenkään en päässyt. Olin ilman työpaikkaa yhden ylimääräisen viikon, jonka aikana sain järjestettyä itselleni paikan samaan työpaikkaan missä eräs kaverinikin oli.

Mutta sitten…. kun koulu loppuu, mitenkäs siitä eteenpäin? Pelkällä media-assistenttikoulutuksella nyt ainakin on täysin turhaa yrittää mitään uraa rakentaa, se on selvä. Ensimmäisenähän päälle pukkaa kylläkin armeija, joka alkaa käytännössä melkein heti koulun päätyttyä. Mutta sitten sen jälkeen olisi hyvä alkaa löytää jotain jatkopaikkaa.

Yksi mielenkiintoinen vaihtoehto olisi ulkomaille opiskelemaan lähteminen. Sellaista olen kuullut, että Skotlannista saisi aivan järkyttävän hyvät mediaopinnot… mutta sehän toki on sitten koulukin sen verran vaativatasoinen että sinne ei tuosta noin vaan marssita sisään ja saada paikkaa. Plus ulkomaille matkustaminen tulee maksamaan aivan järkyttävän paljon. Terveisin köyhä, joka ei suostu ottamaan mitään vitun opintolainaa.

Toinen vaihtoehto joka on tässä lähiaikoina alkanut enemmän kiinnostaa ja jota on parilta taholta tullut ehdotuksenakin… teatterikoulu. Jos ei kameran takana, niin sitten sen edessä. Tai edes yleisön edessä. Näytteleminen voisi olla hyvin mielenkiintoinen ala ja Suomessa se ainakin kaipaa parannusta, nimim. Salkkareihin (tai sen näyttelijä”lahjakkuuksiin”) jo yli puoli vuosikymmentä sitten kyllästynyt. Toki tätä suomalaisen TV:n tasoa voisi koittaa kohottaa myös alkamalla käsikirjoittajaksi. Tai ihan vaan kirjailijaksi, mutta sekin taas on sellainen juttu että kirjailija ei sillä työllä elä ellei menestystä tule.

Näyttelemisestä päästään sitten tähän jokaisen showpainifanin enemmän tai vähemmän salaiseen märkään päiväuneen; oman uran luominen painikehässä. Ja kyllä, minä olen suuri showpaini-, a.k.a “vapaapaini”-, a.k.a pellepaini-, a.k.a smäkdaun-fani. Minulla, kuten varmasti jokaisella OIKEALLA painifanilla, on käynyt joskus mielessä että millaista olisi olla itse painija? Ja mielestäni teatterikoulu olisi hyvä lähtökohta tälle alalle, koska sen jälkeen ei tarvitsisi enää painikoulussa kamppailla tarinankerronnan, hahmon esiin tuomisen, yleisölle esiintymisen ja lukuisien muiden vaikeuksien kanssa. Johan se nähtiin Tough Enough-nimisessä sarjassakin jossa koulutetaan showpainijoita. Joukossa oli niitä joilla oli karismaa ja esiintymistaitoja joten he pääsivät heti kättelyssä treenaamaan painitaitojansa kun taas karismattomat kamppailivat kaikkien vaikeuksien kanssa ja tietysti myös tippuivat nopeasti kun eivät pysyneet muiden mukana. Eli jos on vaikkapa teatterikoulu taustalla, kun astuu muutaman kuukauden showpainikurssille, tulee sen muutaman kuukauden aikana olemaan kurssitovereitansa valovuosia edellä vain siksi että ei ole tarvinnut enää keskittyä siihen showpuoleen vaan on päässyt samantien treenaamaan kunnolla teknistä puolta.

Mutta nyt kun on hieman puhuttu tulevaisuudesta, ehkä seuraavaksi olisi aika puhua menneisyydestä? Ehkä huomenna olen sillä päällä, että esittelen itseni. Tai sitten saan taas jotain mahtavaa päähäni ja kirjoitan siitä. Ehkä kerron lisää opinnoistani ja pistän muutamia työnäytteitä? Se ainakin on varma, että kaikki nämä aiheet tulen käymään läpi jossain vaiheessa. Ja koska joulu on lähellä, mikä olisi blogi ilman joulupostausta? Sitä odotellessa kuitenkin mainitsen että minullahan ei periaatteessa ole joulua vastaan yhtään mitään, mutta se joululaulujen kuuleminen joka helvetin puolelta alkaa pikkuhiljaa ottamaan päähän.

T. henkilö joka kuuli tänään Petri Nyqårdin “coverin” Juice Leskisen klassikkobiisistä “Sika”. Heittomerkit sanalla cover, koska siihenhän oli tietysti Nyboringin tapaan ollut pakko tunkea ne vitut ja viinat (ja kaikki muut 10-vuotiaiden mielestä hauskat asiat) mukaan.

I have spoken again, mofos!

Avainsanat: häpeällinen cover, joulu, Juice Leskinen, koulu, media-assistentti, opiskelu, Petri Nyqård, showpaini, sika, smäkdaun, Tough Enough, vapaapaini