Koska meni vähän mönkään tuo edellinen yritys kertoa itsestäni, päätin etten ainakaan vielä kerro itsestäni suoraan vaan pikemminkin aina sillointällöin kirjoitan tällaisia itseni kehittymisestä tietyissä asioissa. Ensimmäisellä kerralla vuorossa musiikki, jossa on menty Antti Tuiskusta, kiertäen välillä John Cenassa, Iron Maideniin. Aloitan siis sieltä saakka mistä nyt muistan ja tuon esiin vähintään ne eniten minuun vaikuttaneet seikat ja ihmiset.
Ihan näin yleisesti voin sanoa musiikkimaustani sen verran että en luokittele itseäni minkään tietyn genren faniksi, enkä tosiaankaan kuuntele sitä mikä on ”in”. Minä kuuntelen sellaista musiikkia joka kuulostaa omaan korvaan hyvältä, oli se sitten rokkia, heviä, räppiä tai vaikka lastenlauluja. Kuitenkin saatan joskus kuulostaa hyvin valikoivalta ja sanoa esim. räppiä ja teknoa paskaksi. Se ei johdu siitä että olen kerran kuullut molempia ja tuominnut koko musiikkityylin, vaan siitä että olen kuullut niitä tarpeeksi tietääkseni että ne eivät ole minun juttunu. Mutta minun ja räpin suhteesta tulen kertomaan lisää tämän postauksen aikana.
Pienestä asti olen altistunut Yön musiikille, äitini kun on kyseistä yhtyettä kuunnellut 80-luvulta asti. Se siis lienee ensimmäistä musiikkia jota on tullut kuunneltua niin ahkerasti että se on syöpynyt aivoihin ja siitä on pakostikin alkanut tykkäämään. Pienenä tykkäsin siitä vähän ”äidiltä salaa”, hyräillen sitä aina piilossa kun hän kuunteli sitä. En kylläkään tiedä miksi tein näin. Mutta Yöhön liittyvää tekstiä tulee vielä myöhemmin, kun vanhemmalla iällä siihen tuli tutustuttua vähän tarkemmin.
Ollessani toisella tai kolmannella luokalla sain synttärilahjaksi tädiltäni Anssi Kelan Nummela-nimisen levyn ja tämän myötä Anssi Kelasta tuli suosikkilaulajani pitkäksi aikaa. Ensimmäisen levyn jälkeen tuli hankittua niin Suuria kuvioita kun Rakkaus on murhaakin, joista molemmista löytyy hyviä biisejä joita tänäkin päivänä vielä kuuntelen. Rakkaus on murhaa-levyn jälkeen alkoi sitten se odottelu että tulisi lisää materiaalia. Viime vuonna sitten sattumalta löysin Spotifystä toissavuonna julkaistun levyn, Aukio, ja päätin katsastaa mitä se sisältää. Ja suuri pettymyshän se oli. Yhtäkään mielekästä biisiä en löytänyt. En sitten johtuiko siitä että koko levy oli aivan erilainen kuin Kelan aikaisempi tuotanto, vai oliko musiikkimakuni tässä välissä ehtinyt muuttua jo niin kriittisesti etten pystynyt arvostamaan tuota levyä. Mutta kuten jo sanoin, vielä tänäkin päivänä kuuntelen noita vanhempia loistokappaleita!
Sitten alkaa se synkkä aika, josta sain kammottavia traumoja kun alkoin muistella niitä aikoja. Kyseessä on tietenkin Idols-kilpailun seuraaminen. Ja kuten jo otsikosta voi päätellä, suosikkini ensimmäisellä kaudella oli none other than Antti freakin’ Tuisku! Hänestä onneksi pääsin yli niinkin nopeasti että ensimmäisen levyn julkaisun jälkeen jätin hänet unholaan. En toki sano että Tuisku on huono laulaja, en suinkaan, hän on yksi ainoista Idolsin kautta julkisuuteen nousseista jotka osaa laulaa. Se musiikkityyli nyt vaan on mitä on… Ei iske enää.
Tähän väliin taisi tulla se, kun serkkuni lähetti minulle mesessä erään biisin ja käski arvata minkä ikäinen laulaja on. En muista mitä arvasin, mutta sen muistan että se meni aika vitusti yläkanttiin. Arvaukseni jälkeen hän nimittäin lähetti kyseisen biisin musiikkivideon ja olin ällikällä lyöty. Sehän oli MINUN IKÄINEN TYTTÖ! Kyseessä oli siis Amy Diamond ja hänen ”infamous” What’s in it for me? Eikä siinä vielä kaikki, minä vielä tykästyin hänen ääneensä ja ulkonäköönsä niin paljon että otin selvää kaikesta mitä hänestä nyt tietoa netin syövereistä sattui löytymään. Kaksi levyä häneltäkin tuli hankittua, mutta en tiedä miksi lopetin kokonaan hänen musiikkinsa kuuntelun… Hyvä laulaja se on vieläkin, ei siitä pääse yli eikä ympäri.
Toinen Idolsista suosikkeihini hetkeksi noussut oli Ari Koivunen. Mutta Koivunen oli hieman pienempi paha, metallimiehenä hän lauloi Idolsissa lähinnä kaikenlaista heviä/rokkia ja rohkaisi minutkin tutustumaan esim. Sonata Arcticaan ja Iron Maideniin. Ja täytyyhän se myöntää, että hänen debyyttialbumillansa oleva Stormwind on ihan menevä kappale ja tykkään siitä vieläkin. Muuten on kyllä koko mies ensimmäisen albuminsa jälkeen jäänyt unholaan Tuiskun tavoin.
Samoihin aikoihin kun Koivunen oli Idolsissa, olin alkanut seurata showpainia ja suosikikseni siellä oli noussut John Cena (kenellä Cena nyt ei olisi ensimmäinen suosikki?). Ja tietystihän minun piti tutustua Cenan musiikkituotantoon. Ja kaikille epätietoisille, se on räppiä. Sekavan tästä tilanteesta teki se, että kuuntelin niin räppiä kuin heviäkin samaan aikaan. Ja varmaan tässä vaiheessa vielä Amy Diamondiakin. Kavereideni keskuudessa oli ainakin äärimmäisen kummallista että pystyi tykkäämään räpistä ja hevistä samanaikaisesti. Tämä oli muuten myös ensimmäinen ja viimeinen kerta kun musiikkimakuni vaikutti pukeutumiseeni. En nyt sentään housujani roikottanut, mutta melkein kaikki muut räppäristereotypiat minusta paistoivat.
Tämän synkän ajan jälkeen musiikkimakuani muutti kriittisesti toinen showpainin vaikuttajista, Chris Jericho ja hänen paluunsa. Hän löysi tiensä suosikikseni ja pakkohan hänenkin musiikkinsa oli tsekata. Eli seuraavaksi vuorossa oli tutustuminen rockbändiin nimeltään Fozzy. Varsinkin showpainipiireissä sanotaan, että kyseisestä bändistä ei voi tykätä kun vain jos on sokea ja kuuro Chris Jericho-fani, mutta minä kyllä olen itse henkilökohtaisesti pitkään pitänyt samantyylisestä musiikista joten miksi en sitten juuri tästä tietystä bändistä voisi tykätä? Kyllä se iskisi vaikka en tietäisi että kuka helvetti Chris Jericho edes on. Varsinkin uusin levy oli varsin mahtavaa kuunneltavaa. Ja kuulemani mukaan yksi viihdyttävimmistä livebändeistä. Voi kun tulisivat nyt Suomeenkin… Niinkin lähellä ovat olleet kun Saksassa, mutta eivät tänne viitsineet pistäytyä. Np. Dingo – Levoton tuhkimo. Hitto, ei sattunut Fozzy kohdalle….
Sitten kävi niin, että pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomaan Yön konserttia livenä. Tässä vaiheessa olin jo ”tullut kaapista ulos” ja äitini tiesi että pidän Yöstä ja varsinkin Jussi Hakulisesta jonka esiintyminen kyseisessä konsertissa oli positiivinen yllätys ja koko konsertin kohokohta IMO. Olen kyllä sitä mieltä, että Jussi Hakulinen on Suomen paras sanoittaja ja hän tekee musiikkia sydämellä, tunteella ja saadakseen sanansa kuuluville. Ja vaikka kaikki hänen Yölle tekemät biisinsä loistavia ovatkin, hänen single-levyt vievät silti voiton. Nehän nimenomaan ovat hänen omia biisejään, eikä hän ole tarvinnut kokonaisen yhtyeen suostumusta niihin. Oma mielipide on riittänyt ja se on hyvä niin. Eihän ne muuten olisikaan niin persoonallisia biisejä. Tänäkin vuonna olin Yön 30-vuotiskonsertissa, jossa nähtiin Jussia aivan liian vähän. 🙁
Siinäpä ne varmaan oli omaan elämääni eniten vaikuttaneet bändit ja ihmiset musiikin kannalta. Mutta kyllähän sitä paljon muutakin tulee kuunneltua, siksipä näitä ei saa jättää mainitsematta ja saavat omat kunniamaininnat:
Dingo
Rauli ”Badding” Somerjoki
Metallica
Iron Maiden
Skillet
Nickelback
M.A. Numminen
Stratovarius
Nightwish (feat. Tarja Turunen)
KISS
Anssi Kela, Fozzy, Jussi Hakulinen, minä, musiikki, showpaini, Yö