Mini-Blogi

…kattilat täynnä viinaa. Eiku miten se nyt meni?

Tosiaan, se olisi jouluaatto taas. How do I feel? Meh, normipäivä. Joulussa ei oikeasti ole sitten yläasteen varhaisvuosien ollut niin minkäänlaista tunnelmaa. None, zilch, zippo, nada, bupkus.

Jos nyt oikeasti miettii, nuorempana oli aina se jännä odotuksen tunne. Paketit kuusen alla ja ei malttanut pitää näppejä erossa niistä. Sitten se alkoi mennä siihen ettei tiennyt mitä pyytäisi edes lahjaksi ja pyysi vain pari pikkuasiaa, ja lopulta oltiin jo siinä pisteessä ettei lahjoja pyydetty ollenkaan. Ja lahjoihin reagoiminenkin on ollut jo pitkään erilaista kuin ennen. Otetaan nyt vaikka esimerkkinä tämän vuoden etukäteen saatu lahja, joka oli ”unityynyt”. Miten olisin reagoinut viisi vuotta sitten? ”Voi vittu, joku tyyny. Huoh.” Miten reagoin nyt? ”JES! VIHDOINKIN HYVÄ TYYNY!” Kuten eräällä viisaalla piirroshahmolla oli tapana sanoa, ”Maailma muuttuu, niin minäkin.” Se on tosiaan tullut nähtyä tässä vuosien varrella. Nykyään joulun kohokohta on se että se on ohi. Ja lihapullat. Voi herranjumala kun minä rakastan kotitekoisia lihapullia!

Mutta on yksi asia joka saa vielä hymyn huulille ja mielen lämpimäksi näin vanhempanakin jouluna. Kyseessähän toki on se kun katselee suvun nuorimpia jäseniä avaamassa lahjoja innoissaan. Siinä ei pelkästään tule hyvä mieli kun näkee lapset iloisina, mutta myös muistuu mieleen se kun itse oli samassa tilanteessa; pieni ja iloinen jo pelkästään siitä pakettien avaamisen tuottamasta tunnelmasta. Silloin vaikka ei olisi malttanut olla avaamatta lahjoja, oli niitä silti vähän aikaa pidettävä kädessään ja koitettava arvata mitä ne voisivat pitää sisällään. Ja sitten kun ne avasi, ei sillä oikeastaan ollut väliä oliko sisällä jotain mitä oli hartaasti toivonut vai ei. Kaikki kelpasi jokatapauksessa. Ja totta puhuakseni, ei pienenäkään koskaan tullut mitään mahdottomuuksia pyydeltyä. Ainahan niitä lelulehtiä tuli selailtua sillä mielellä, että haluaisi joka toisen lelun mutta jo silloin tajusi ettei raha kasva puussa ja pyysi vain pari niistä.

Ja nyt kun on otettu lapsuus puheeksi, sain lahjaksi siskoltani tuollaisen Kinder-paketin. Se mistä aion tuossa paketissa puhua on itse se klassinen Kinder-muna. Mitä helvettiä? Minun lapsuudessani munan paperit piti väkisin repiä auki ja oli hyvä jos sen sai ehjänä pysymään. Nyt siinä on kaksi osaa ja siitä voi sitten kivasti vaan nostaa kannen pois. Muna sentään on pysynyt samana (lukuunottamatta sitä yhtä vaihetta jossa se oli osittain ulkopuoleltakin valkoinen), josta ei siis valittamista ole. Mutta mitä löytyy sisältä? Tuo saatanan keltainen kusipää, jonka avaamiseen menee vähintään minuut….. ainiin. Se oli sitä minun lapsuuttani taas. Tässä kun otat tuosta härväkkeestä kiinni niin se aukeaa jo melkein automaattisesti ja nuo osat on vielä kiinnitetty toisiinsa jotta toinen puolikas ei vaan missään nimessä pääsisi hukkumaan. Kaikkihan nämä turhat pikkumunat säilyttää totta tosiaan. Mutta se kaikista ärsyttävin löytyi vielä sisemmältä. Tämä saa minut toivomaan jopa sitä kaikkien vihaamaa yllätystä joka oli 2/3:ssa kaikista Kindereistä… palapeliä. Tällä kertaa yllätys nimittäin oli ihan über-vaikea…. kolmessa sekunnissa ilman ohjetta koottava sarvikuono. Ja sarvikuono tietysti näyttää melko pitkälti aidolta. Mitä tästä siis voimme päätellä? Nykyajan lapsille ei kelpaa mikään mikä ei ole mahdollisimman aidon näköistä ja simppeliä. Samaahan kertoo jo nykynuorison pelimaku; Call of Duty ja tuhannet saman kaltaiset paskat.

Mutta oli joulumieltä tai ei, teille normaaleille kuolevaisille hyvää joulua, Jeesukselle hyvää syntymäpäivää ja ihan tasavertaisuuden nimissä:

hanukka, Jeesus, joulu, Kinder, pipe bomb